Aloitin eilen niiin innoissani pitkään ajatuksisa olleen blogin, että jäi kertomatta taustaa tälle vuodatukselle. Nimi vain tupsahti päähän eräästä googletuksesta, jossa hakutuloksissa vilahtivat sanat "daily gratitude". Se vain kopsahti ja sopi tähän hetkeen, kun taas keskustelen kohtaloni kanssa onko pakko mätkiä vielä pikkiriikkisen tätä sielua. Pari vuotta sitten, kun elämäni oli pahan olon ja surun pyörittämää kaaosta, löysin kaupan poistomyyntikorista kiitollisuus-päiväkirjan. Tutustuin kiitollisuus-ideologiaan noin päällisin puolin, minkä silloinen keskittymiskyky antoi periksi. Yritin kovasti kirjata iltaisin kuluneen kaaos-tai zombiepäivän (tilanteesta riippuen) kiitollisuuden aiheet hyvistä ja huonoista hetkistä. Enemmän sain kuitenkin apua muiden blogeista ja keskusteluista. Siitä asti olen hauduttanut, jäähdyttänyt ja lämmitellyt blogi-ideaa.
Suurin este on ollut tämä vimmattu itsekriittisyys ja täydellisyyden tavoittelu. Ketä kiinnostaa minun arkinen elämäni ja vaihtelevat ilot, surut, onnistumiset ja vastoinkäymiset. En ole edes facebookissa, koska minulla ei ole tarvetta jakaa jokaista askelta elämästäni muiden kanssa. Tässä kuitenkin olen. Lupaan, että löydän punaisen langan tähänkin kaaoksen ja se ei ole statuksen päivittämistä jokaisesta henkäisystä. Enemmän tämä on opettelua ymmärtää, että kohtalon kanssa ei käydä kaupaa ( olen yrittänyt), mutta elämä kantaa eteenpäin ja kaiken keskellä siitä voi olla kiitollinen niiltä osin kuin itse haluaa. En taida ikinä pystyä olemaan kiitollinen esim. näistä elämänkumppanikseni suoduista kroonisista säryistä, mutta siitä olen, että mustasilmä-susannan ja basilikan taimet itivät ja kasvaa rehoittavat kohti valoa ja kesää.
